Yksinäisyys

Tunnen olevani yksinäinen sen suhteen kun ei ole kavereita tai paremminkin ystävää jonka kanssa nähdä, soitella muuten vaan, laittaa viestiä, puhua kaikesta..
Käydä kahvilla, kirpputoreilla, lenkillä, pyöräilemässä joka tsemppais mua ja mä sitä..

Tuossa kyselin yhden kaverin jonka kanssa kesälomalla tavattiin muutaman kerran niin kuulumisia ja kertoi että on muuttanut pois täältä.

Välillä sitä miettii mikä tarkoitus minulla on? Onko mut tarkoitettu olemaan vaan kotona, tekemään kotitöitä; ruokaa, siivoamaan, peseen pyykkiä ja tiskiä, koiran ulkoilutuskin on mun heiniä (tietysti ihan kiva että välillä pääsee neljän seinän sisältä pois mutta kumminkin). No lapset vielä niin pieniä ettei voisi tai onhan tuo isompi halukas viemään mutta en tiedä uskaltaako vielä antaa kun koira vetää, jos näkee toisen koiran haluaa mennä haisteleen ja välillä se ei ole hyvä juttu. Tai näkee oravan tai pikku linnun jolloin tahtoo lähteä jahtaamaan. Niin mitäs sitten kun vahingossa lähtee remmi käsistä ja koira karkaa? Eihän tiedä lähtisikö lapsista kauaksi kun ei musta ainakaan ja häntä koipien välissä tuleeki jo takaisin.

Kovin moni puhuu että pitäisi nähdä jne..mutta kumminkaan asian eteen ei mitään tehdä. Ja mä jopa olen aktiivisempi kysymään kuulumisia ja koska nähdään kuin ykskään mun kavereista yhteensä. Aika surullista että kaveruus on yksipuoleista. No mitäpä minäkään sitten heihin ottaisin yhteyttä jos hekään ei minuun.

Aika surullista myös se kuinka ihmiset nykymaailmassa ovat enemmän jossain netissä pyörimässä kuin pihalla. Ennen vanhaan kun itse olin teini niin ei tullut mieleenikään käydä netissä. Oltiin puhelimilla yhteydessä, soiteltiin ja kysyttiin "voitko olla?" ja sitten mentiin.
Voi kumpa vieläkin olisi teini tai lapsi, ei olisi huolen häivää ja varmasti kavereitakin vielä olisi.

Kiitos ja hei!